7.11.2014

Se hetki kun alettiin taas pelaamaan (jalka)palloa...


Demban kompurointi Torino-matsin toisen puoliajan lumisella ja liukkaalla muovilla näytti hetkellisesti koomiselta, ja varmasti moni satunnaiskatsoja taas sadatteli sitä legendaarista ”suomipotkupalloa”. Todellisuudessa kyseinen tapahtuma oli kuin vertauskuva siitä, mitä joukkueen pelistä oli puuttunut koko lohkovaiheen: vaikka tilanne alkoi näyttämään mahdottomalta, Demba taisteli ja taisteli... vain päästäkseen palloon vaikka tasapaino oli hävinnyt jo aiemmin.

Jostain syystä Klubi oli pelännyt palloa aiemmat kolme peliä. Vaikeaa sanoa että oliko se vain jännitystä uudessa tilanteessa vai valmennuksen ylipassiivista pelisuunnitelmaa. Klubi näytti kuitenkin pelokkaalta ja hätäiseltä – jos pallo saatiin jalkaan, siitä pyrittiin vain luopumaan mahdollisimman nopeasti virheitä peläten ja parasta toivoen.

Jotain kuitenkin ”naksahti paikalleen” Torino-ottelun toisella puoliajalla. Ensimmäistä kertaa lohkovaiheen aikana klubilaiset halusivat pitää palloa ja jopa rakastivat sitä. He alkoivat aidosti taistelemaan oikeudesta pitää palloa hallussaan. Oli äärimmäisen hienoa nähdä kuinka pelaajien itseluottamus alkoi kasvaa, saimme paikkoja ja lopulta ne historialliset maalit, joiden tuloa maaseudun lantatassut epäilivät kuin evoluutiota. Oli jälleen helppoa olla ylpeä klubilainen. Samaan aikaan katsomo syttyi eikä kyse ollut pelkästään johdosta tai maaleista. Kyse oli siitä että nyt mentiin vihdoin täysillä tilanteisiin mustelmia pelkäämättä ja ennakkosuosikkeja kumartelematta. Ei enää pelätty ”mokaamista” vaan yritettiin pelata palloa eteenpäin, ja ennen kaikkea haluttiin palloa itselle mikäli koettiin sen edistävän peliä.

Torino-ottelussa tärkeintä ei ollutkaan voitto vaan se, että pelaajamme alkoivat taas vihdoin uskoa itseensä ja toisiinsa. Lähtökohtaisesti Klubin ei olisi pitänyt voittaa (copyright nure) yhtään matsia, joten samaan aikaan joukkueella ei ole ollut alunperinkään mitään hävittävää. Kuitenkin ensimmäiset lohkomatsit ovat olleet ikäänkuin ”tarpeeksi pienen häviön” varmistelua. Syyt tähän ovatkin sitten seuraavan 'perjantaiblogin' aiheena.

Toivottavasti Klubi pystyy ja ennenkaikkea uskaltaa pelata rohkeaa peliä jatkossakin. Meillä ei ole mitään hävittävää eikä mitään hävettävää. Klubipääty seisoi hienosti jengin takana (kuten aina) ja uskon että Kööpenhaminaa vastaan meno vain paranee. Stadi on sinivalkoinen!

Peace, love & perjantai,

Lamis